Afrikan korkeimman vuoren Kilimanjaron huiputtaminen oli elämäni kamalin kokemus – ja siksi yksi parhaimmista
En pysty muistamaan, milloin kuulin Kilimanjarosta, Afrikan korkeimmasta vuoresta, ensimmäistä kertaa. Ehkä se oli silloin, kun luin Ernest Hemingwayn Kiliomanjaron lumet tai silloin, kun yläasteikäisenä istuin maantiedon tunnilla. En pysty muistamaan sitäkään, milloin keksin haaveilla Kilimanjarolle kiipeämisestä. Muistan vain, että niin on ollut kauan – huipultaan laakea ja luminen vuori, joka seisoo keskellä Tansanian tasaista maata, on kutsunut minua.
Aluksi Kilimanjaro oli unelma, joka tapahtuu sitten joskus. Jos koskaan menisin naimisiin, kiipeäisin puolisoni kanssa häämatkallamme Kilimanjarolle, ajattelin. Tai kenties tekisin 30- tai 40-vuotismatkani sinne. Mutta sitten, eräässä elokuisessa haastattelussa, kun minulta kysyttiin unelmistani, kuulin sanovani kaikelle kansalle ääneen, että pian olisi Kilimanjaron vuoro.
Onko todella, mietin, kun kävelin paahtavassa auringossa Kalliosta kohti Helsingin keskustaa. Minua jännitti, pelotti ja hermostutti, mutta ennen kaikkea tunsin ja tiesin aloittaneeni matkan kohti jotain, jossa kyse ei ole varsinaisesta huiputtamisesta vaan jostain paljon merkityksellisemmästä.
Kun puhut unelmistasi ääneen, niiden toteuttaminen on helpompaa
Ennen kuin mikään oli varmaa, huomasin lisääväni porrastreenien määrää treeniviikkoihini tuntitolkulla. Katsoin lukuisia videoita Youtubesta ja googlasin, miltä liki kuudessa tuhannessa metrissä tuntuu. Selvitin, mitä varusteita Kilimanjarolle kannattaa hankkia (juomarakko, gore–tex-kamppeet, sisään ajetut vaelluskengät…), mikä reitti on vaikein (Umbwe Route) ja mikä kaunein (Lemosho Route), mikä vuodenaika on otollisin (tammi-maaliskuu).
Ymmärsin, että todella haluan huipulle – ja ennemmin kuin myöhemmin. Yhtäkkiä unelmani lykkääminen sinne jonnekin tuntui järjettömältä. Kuka tietää, missä olen tai olenko ollenkaan enää 10 vuoden kuluttua. Jos todella haluan jotain, sille on raivattava aikaa lähitulevaisuuteen. Pidettävä huoli, että tehdyksi tulee.
Toisin sanoen: julkisesti paljastetun unelman myötä asiat lähtivät rullaamaan eteenpäin, ja vauhdilla.
Syyskuussa päätin, että viettäisin tulevan joulun lapsuudenkotini sijasta Kilimanjaron korkeuksissa. Äitini otti asian yllättävän hyvin ja totesi vain, että on onnellinen meidän nuorten puolesta. “Elämä on nyt.”
Uskalla ulkoistaa – ja keskittyä oleelliseen
Luotsaan päivätyökseni Mimmit sijoittaa -mediaa. Se on opettanut minulle, että parhaaseen lopputulokseen ei päästä käytännössä koskaan yksin, vaan kaiken juju piilee oikeiden ihmisten löytämisessä ja siinä, että rohkenee päästää irti, mutta tietoisesti ja harkiten.
Luotin matkani suunnittelemisessa Kilroyn ammattilaisiin, koska heidän avullaan olin vaeltanut edeltävänä keväänä myös Nepalissa, Annapurnan perusleiriin. Halusin keskittyä treenaamiseen ja henkiseen valmistautumiseen, ja reittisuunnitelman ulkoistaminen vapautti kapasiteettia.
Päädyimme lopulta 7 päivää kestävään Machame-reittiin, jonka jälkeen aikaa jäisi vielä safarille ja Sansibarille. Machame on yksi vuoren suosituimmista reiteistä, ja moni pitää sitä myös yhtenä kauneimmista. Vaellus vie läpi viidakon, ylänköjen ja jäätikön. Machame kulkee ylös ja alas, joka auttaa akklimatisoitumisessa ja siten parantaa huipulle pääsemisen todennäköisyyttä.
Miten valmistauduin maailman korkeinta “free-standing” vuorta varten?
Liikun suht paljon epäsäännöllisen säännöllisesti, nautin aerobisesta treenistä ja vaellan vuosittain Norjassa tai Lapissa – usein ihan haastavillakin reiteillä. Olen siis tottunut liikkumaan ja yöpymään luonnossa, ja peruskuntoni on hyvä.
Kilimanjaro ei ole tekninen vuori, mutta jotain aivan muuta, mitä olin aiemmin kokenut. Nepalissa nousin 4300 metrin korkeuteen, joka jo sekin oli hieman haastavaa, mutta 5895 metriä on aivan omaa luokkaansa.
Niille, jotka eivät tiedä: mitä korkeammalle mennään, sitä vähemmän ilmassa on happea – ja sitä raskaampaa oleminen on. Jos halajaa korkeuksiin, sinne ei voi mennä suoraan. Keho tarvitsee aikaa tottuakseen korkeaan ilmanalaan. On yksilöllistä, kuinka korkealle kukin pääse, ja huippukuntoinen voi romahtaa 2000 metrissä siinä missä kokematon sporttailija jatkaa viiteen tonniin ilman mitään vuoristotaudin oireita. Lievän vuoristotaudin tyypillisimpä merkkejä ovat päänsärky, pahoinvointi ja ruokahaluttomuus.
Vuoristotaudin riskiä voi madaltaa, jos malttaa madella eteenpäin (pole pole!), juo paljon vettä, syö säännöllisesti (vaikkei tekisi mieli) ja nukkuu hyvin (helpommin sanottu kuin tehty). Loppu on sitkeyden ja sattuman summa.
Mielestäni vaikeinta Kilimanjarolle valmistautumisessa eivät olleet portaissa vietetyt hikiset ja pitkät tunnit tai kattavan varustelistan seuraaminen, vaan raaka totuus: Voi olla, että teen tämän kaiken työn, enkä siltikään pääse huipulle. Siksi sanoisin, että Kilimanjaro on ennen kaikkea haaste mielelle. Kuinka hyväksyä mikä tahansa lopputulos ilman, että kulutetut tunnit ja eurot jäävät kalvamaan?
Mielestäni onnistuin tässä haasteessa lopulta yllättävän hyvin. Kilimanjaro pakotti tarkastelemaan omaa asennettaan elämään syvällisemmin ja kysymään itseltään, kumpi on tärkeämpää: matka vai määränpää?
Sanoisin, että jos tekee mitä vain pelkästään, koska haluaa huipulle – kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti – täyttymys ei seuraa. Tämä pätee elämässä ihan kaikkeen. Jos vaikkapa kyttäisin Mimmit sijoittaa -median kohdalla pelkkää firman tulosta, ennen pitkää inhoaisin työtäni – vaikka tulos olisikin huippu. Lisäksi uskon, että matkasta nauttivat onnistuvat tavoitteissaan useammin – ja mikä tärkeintä, ovat tyytyväisempiä ennen ja jälkeen suorituksen.
Kunhan onnistut sietämään ajatusta epäonnistumisesta, voit kasvaa täyteen potentiaaliisi ihmissuhteissa, vuorikiipeilyssä tai bisneksessä. You name it!
Se mitä tapahtuu Kilimanjarolla, ei jää Kilimanjarolle
Kilimanjaro on vaikeinta mitä olen koskaan elämässäni tehnyt. Yllättäen varsinainen huiputus oli jopa helppo, muuhun matkaan verrattuna.
Päivänä kolme, kaksi päivää ennen jouluaattoa, nousimme Lava Towerille (4600 m), jossa myös lounastimme. Ensimmäiset vuoristoraudin oireet alkoivat: päätä särki ja ruokahalua ei ollut. Pian alkoi oksentelu, ja niin myös laskeutuminen alemmas – kuten tällaisten oireiden ilmetessä välittömästi kuuluu. Oppaamme talutti minua samalla, kun silmieni eteen ilmestyi sahalaitoja, käsistä lähti tunto ja kyky ymmärtää tai tuottaa puhetta heikkeni hälyttävästi.
Onneksi pysyin tajuissani, ja pääsimme seuraavaan leiriin (Barranco Camp, 3950 m). Neurologiset oireet katosivat, joskin oksentelu jatkui vielä illan ja yön.
En ole koskaan kokenut mitään niin pelottavaa. Olin varma, että huiputusyritys jäisi siihen. Elämä kuitenkin yllätti: seuraavana aamuna oloni oli verrattain mainio (lue: eli edelleen kamala), ja oksensin päivän vaelluksen aikana ”vain” kerran.
Viidentenä päivänä saavuimme Barafu Campiin (4670 m), ja vointini oli loistava. Pelkäsin, että vuoristotauti iskisi jälleen, mutta niin ei käynyt. Kaiken tämän jälkeen – niin naurettavaa kuin se ehkä kuulostaakin – itse huiputusyö ei ollut lainkaan niin vaikea kuin olin kuvitellut. Toki huiputuspäivä on silti hirveän raskas: seitsemän tuntia nousua, kolme tuntia laskeutumista ja vielä päälle parin tunnin siirtymä seuraavaan leiriin.
Uskokaa tai älkää: en vaihtaisi kokemuksestani mitään. Kannan tuota hetkellisesti helvetiltä tuntunutta kokemusta mukanani mielelläni. Nyt minulla on arvokas standardi epämukavuudelle, ja moni ennen raskaalta tuntunut tekeminen ei tunnu enää missään.
Vinkkini unelmoijille
Hienoimpia asioita elämässä yhdistää, että ne ottavat aikaa ja vaativat uhrauksia. Harvoin on mahdollista saada kaikkea, ja esimerkiksi vuoriharrastukseeni kulutetut eurot tekevät loven säästö- ja sijoituspottiini, josta toivottavasti pääsen joskus eläkepäivilläni nauttimaan. Mutta se on hinta, jonka olen valmis maksamaan.
Mikään ei palkitse niin kuin eletty elämä, josta tunnistaa itsensä. Siksi kaikkein tärkein vinkkini kanssaunelmoijille onkin, että auta itseäsi ottamaan konkreettisia askeleita unelmiasi kohti ja PUHU NIISTÄ. Oikeaa aikaa tehdä jotain ei ole eikä tule, ja mitä todennäköisimmin hetkessä mahdottomilta tuntuvat unelmat ovat paljon mahdollisempia kuin vielä tiedätkään.
Jos ja kun unelmasi toteuttaminen maksaa rahaa, kannustan pohtimaan, miten tehdä lisää rahaa sen sijaan, että vain säästäisi rahaa. Ylimääräisen tonnin tienaaminen hanttihommissa tai yrittäjänä on huomattavasti helpompaa kuin ylimääräisen tonnin säästäminen.
Lopuksi: mikäli haaveilet Kilimanjarosta, ota tämä merkkinä lähteä matkalle, jota muistelet vielä kiikkustuolissakin. Päivät kohti huippua eivät ole kuin sunnuntairetki Nuuksiossa, mutta paikalliset oppaat, alati toistuva muistutus “Hakuna matata” (= ei huolta), Afrikan tiheä tähtitaivas ja jatkaminen silloinkin kun ei huvita jatkaa, muuttavat sinua tavalla, jota ei voi rahassa mitata.
Kilimanjarosta edelleen inspiroituneena, unelmoin seuraavaksi Alppien korkeimmasta huipusta, Mont Blancista.
Mistä sinä unelmoit? (Sano se ääneen. <3)